Q&A: Silta-kollektiivi, ts. Maryan Abdulkarim ja Pauliina Feodoroff
Feministinen elokuvafestivaali Ääriviivoja feat. live-talkshow nähdään Helsingissä 3.–4. lokakuuta. Mistä on kysymys?
Pauliina: Olemme tekemässä livetalkshowta, jossa nostamme kumpainenkin esiin keskustelunaiheita, keskusteluja ja teoksia, joissa on tuntunut olevan tarttumapintaa minun ja Maryanin välisen keskustelun kanssa.
Maryan: Se mitä teemme vastustaa tiettyä yleistä valtaa käyttävien luomaa tapaa käsitellä asioita. Aina välillä mennään siihen, että vähemmistöjen kysymykset Suomessa koskettavat ainoastaan vähemmistöjä ja että ne ovat sellaisia asioita, joista keskustelemme toistemme kanssa, mutta ne eivät ikään kuin kuulu julkiseen tilaan. Julkinen tila on varattu vakavalle, kovalle asialle.
Esimerkiksi Audre Lorden dokumenttielokuva Berliinin vuodet (The Berlin Years) on kiinnostanut ja kiehtonut minua vahvasti. Elokuva, jonka hänen ystävänsä kuvasivat, kertoo Lorden kokemuksista Berliinistä ja siitä, miten hän luo siellä afrosaksalaisen liikkeen.
Audre oli marginaalin marginaalia: queer-feministi, musta nainen, jolla oli siirtolaistausta Jenkeissä ja hän oli saaristosta kotoisin. Se, miten nämä kaikki eri identiteetit yhdistyivät hänessä, on vaikuttanut Saksan mustiin tyyppeihin ja siellä syntyneen liikkeen syntyyn.
Maryan tunnetaan feministiaktivistina ja kirjoittajana, Pauliina saamelaisaktivistina ja teatteri- ja elokuvantekijänä. Mitkä ovat teitä yhdistäviä lähtökohtia?
P: Keskusteluissamme päädytään aina jossakin vaiheessa käsittelemään sotaa, sodan jälkiä ja kolonialismia. Vaikka Suomen kulttuuri on kolonisoitu, niin sanottujen kantasuomalaisten kanssa on paljon vaikeampi puhua kolonialismista. Kiinnostavaa on se, kuinka tietty alisteisen, hyvin runnellun kansanosan historia yhdistää meitä.
Yrityksenämme on luoda keskustelua, joka olisi luonteeltaan julkista ja julkisessa tilassa ja että nämä julkisen tilan keskustelut vahvistavat ja antavat lupaa joillekin tietynlaisille olemisen tavoille ja muodoille.
Jos jotkut tarinat tai joidenkin asioiden syy-seuraus-suhteet päätyvät aina olemaan vain yksityisen keskustelun piirissä, niin mikä on se syy, joka ajaa keskustelun aina yksityiseksi ja estää sitä olemasta julkista? Jos se taas siirtyy julkisen piiriin,myös julkinen itsessään muuttuu. Kun jokin pääsee julkiseksi, jokin mekanismissa, joka estää yksityisen olemasta julkista, muuttuu.
Vastaavana esimerkkinä voisi käyttää vaikkapa homoseksuaalisuuden historiaa. Niin kauan kuin se oli rikollista tai sairasta – se, että ylipäätään tällaisia ihmisiä on – heidän olemassaolonsa ei koskaan saanut olla julkista.
Sillä hetkellä, kun sairaus ja rikollisuus lakkasivat, yhtäkkiä historiankirjoitus muuttui: historian suurmiehet ja -naiset ja heidän koko elämäntarinansa muuttuivat toiseen valoon. Tämä muuttaa ihan valtavasti tarinaa siitä, millainen maailma on aina ollut.
Oma taustani ja sen historia ei ole julkisen piirissä, ja Maryanin kansanryhmän historia Suomessa vasta kirjoittaa itseään Maryanin kaltaisten ihmisten kautta, jotka kieltäytyvät olemasta hiljaa.
Mitkä ovat Ääriviivoja-tapahtuman keskeiset teemat?
M: Valtasuhteet, valta ylipäätään ja sen manifestoituminen, koska tämä vaikuttaa todella paljon siihen, kenen tarina muistetaan tai kenellä on oikeus omaan tarinaansa ja kuka sitä kertoo.
Jos mietitään vaikkapa maahanmuuttajalapsia koulunpenkillä ja sitä historiankuvaa, joka heille annetaan omasta taustasta ja identiteetistä, sillä ei ole mitään tekemistä todellisen historian kanssa. Se on ikään kuin jos ei nyt ihan voittajan historiaa, mutta tulee ulkopuolelta.
Ja edelliseen liittyen: Mikä on esimerkiksi näiden lasten linkki omiin vanhempiin, omiin yhteisöihinsä, yhteiskuntaan? Miten muisti katoaa?
Siinä että historiaa dokumentoidaan on todella paljon kysymys myös vallasta – siitä, kenellä on kyky, kenellä on resurssit ja halu, minkä historia nähdään merkittävänä. Jos tiettyjen ryhmien tai yksilöiden historiaa ei nähdä merkityksellisenä, kontakti siihen katoaa.
Tällöin muistamattomuus ei ole luonnollista muistinmenetystä sillä tavoin kuin ihmisen muisti katoaa vanhalla iällä, vaan tapahtuu luonnotonta muistinmenetystä, joka on vallan kautta aiheutettu.
Se millaisten historiankuvien ja tarinan kanssa esimerkiksi lapset kasvavat, vaikuttaa siihen, miten heidän identiteettinsä muokkautuvat ja miten he luovat juurensa.
Jos sinulta viedään kokonaan pohja ja annetaan jatkuvasti ymmärtää, että tulet synkästä Afrikasta, jossa on passiivisia, iloisia neekereitä, jotka kantavat mielellään raskaita taakkoja ja odottavat, että valkoinen pelastaja tulee, ja että tämä on heidän ainoa toiveensa, se vaikuttaa äärimmäisen paljon minäkuvaan.
Jos tämän jälkeen haluat saada tarinasi läpi, mikä on tarina, jonka kerrot yleisölle? Jos identiteetti on jo rakentunut virheellisen historian varaan, mikä on oma tarina? Onko sitä enää olemassa?
Olette hakeneet vaikutteita myös feministisestä elokuva-arkistosta Cinenovasta Lontoosta. Mitä löysitte?
M: Odotin, että Cinenova olisi ollut paljon isompi ja todellisuus olisi ollut arkiston määrittelemä. Se oli todellisuudessa kirkkaanvärinen rakennus, jonka sisällä oli toimisto, siellä useampia työpisteitä ja leffa-arkisto. Tämä kuvastaa oikein hyvin sitä, mikä on tällaisten naisten tekemien elokuvien paikka, missä niitä säilötään, miten ne on tallennettu. On äärettömän hienoa, että tällainen arkisto on olemassa, mutta jotenkin kuvitteli, kun kyseessä on kuitenkin Lontoo, että siellä on jokin iso pyhättö.
P: Toive tietenkin oli, että maailmassa olisi jotakin valmiimpaa. Olisin toivonut, että elokuva-arkistossa olisi uskomattomia, elokuvahistorian unohduksissa olevia naistekijöiden helmiä. Valitettavasti tällaista Graalin maljaa ei aivan löytynyt, mutta paljon kiinnostavaa kuitenkin.
Mitä toivotte projektilta?
P: Suurin toiveeni on, että saamme tämän tehtyä ja teemme sen hyvin. Ja että kumpikaan meistä ei toista jotain vanhaa, vaan löytyy jokin sellainen ohhoh, enpäs osannut tällaistakaan ajatella.
Ja jos pystymme keskenämme tuomaan edes kaksi, kolme oman verkostomme ihmistä ja löytämään heidän välilleen keskustelua, joka on merkityksellistä meille kaikille, eikä vain keskustelun esittämistä, siinä tapahtuu jo väistämättä jokin avautuminen tai muutos.
Ääriviivoja avaa Ahmed Al-Nawasin kuratoiman kolmiosaisen tapahtumakokonaisuuden Hiljaisuuden muistit, jonka seuraavat osat nähdään Helsingissä joulukuussa 2015 ja huhtikuussa 2016.