Taiteilija Bita Razavin sarjallisen videoteoksen Some Critique from Our Parents aiheena ovat taitelijoiden ja heidän vanhempiensa väliset suhteet. Teos koostuu taiteilijoiden vanhempien haastatteluista, joissa he kertovat, miten he ymmärtävät lastensa taiteen ja työskentelyn.
Vanhemmat ovat väistämätön ja erityinen osa taiteilijan yleisöä ja samalla yksi kohderyhmä. He ovat lähipiiriä, mutta suhteessa taidemaailmaan usein ulkopuolisia, joille taiteilijalle itsestään selvä taidepuhe ei välttämättä ole ymmärrettävää. Teoksen idea syntyi Razavin itsensä kokemista haasteista avata taiteilijan työtä omille vanhemmilleen, sekä siitä, miten viestiä ymmärrettävästi erilaisista teoksista erilaisille yleisöille.
Some Critique from Our Parents käsittelee taiteilijoiden ja heidän vanhempiensa kokemusten kautta taiteilijan ja yleisön välisiä suhteita ja kommunikointiin liittyviä haasteita laajemmin. Razavi haastattelee teoksessa taiteilijoiden Minna L. Henriksson, Jani Leinonen, Mimosa Pale ja Tero Nauha vanhempia.
Kuvat: Poolad Haghini, Filippo Zambon
Saara Hannus: Lahja
Katson videolta, kun taiteilijan äiti kertoo lapsensa antaneen hänelle lahjaksi taulun, joka on Elviksen muotokuva. Se on hänen suosikkinsa. Oma äitini on syntynyt samana päivänä kuin Elvis, tammikuun kahdeksantena. Mietin milloin viimeksi olen antanut äidilleni jotain itse tekemääni.
Ja olisiko lahjan antaminen edelleen yhtä liikuttavaa kuin silloin, kun jokainen tekemiseni oli "lahja" äidille – ele, jolle kaipasin vastaukseksi hyväksyntää? Lähestymisen ele on pieni liikahdus vanhempaa kohti, pyrkimys päästä lähemmäksi. Se on myös kohta, jossa vanhempi joko ottaa lapsen lähelle tai työntää kauemmaksi.
Olen hahmotellut keskelle paperiarkkia kuvan portista ja kirjoittanut sen päälle portti.
Lapsi haluaa päästä portista vanhempansa luo. Taiteilija haluaa päästä yleisön luo. Katsoja teoksen. Ja taideinstituutio ihmisten.
Aikuinen taiteilija näkee todennäköisesti ensisijaisen yleisönsä jossain muualla kuin vanhemmissaan. Teoksia ei tehdä enää omille vanhemmille, vaan jollekin toiselle viiteryhmälle. Aikuiseksi kasvaneen lapsen työ ja elämä ovat lipuneet kauas vanhemman kokemusmaailmasta, eikä maailmojenvälisiä ymmärtämisen näkymiä avaudu.
Entä jos taiteilijan teos ei tavoita lainkaan sitä yleisöä, johon omat vanhemmat kuuluvat? Mistä kohtaa yhteys on katki? Ja voiko sitä yrittää korjata?
Taiteilijan lahja vanhemmalleen on lähestymisen ele, yritys tavoittaa vanhemman hyväksyntä. Lahja ei ehkä muistuta taiteilijan muita teoksia, mutta se onkin vanhemman makuun ja taidekäsitykseen sopiva mittatilaustyö, jolla on selkeä tarkoitus. Lapsi pyytää: Tämä on se, mitä teen. Tunnusta minut.
Lahja on jonkinlainen avautuva portti lapsen ja vanhemman välillä. Portti on välittämistä. Se on osapuolten välinen suhde, yhteyden hakemista ja tavoittamista. Portti on kääntämistä, yhteisen kielen etsimistä. Se on kysymistä ja selittämistä. Se on ymmärtämisen ja hyväksymisen etsintää.
Minä olen porttia etsivä lapsi.
Soitan äidilleni ja kysyn, mitä itse tehtyä olen hänelle viimeksi antanut. Äiti alkaa muistella. Hän sanoo, että aikuisena annetut lahjat ovat aivan samanlaisia kuin lapsena. Ne saavat aikaan saman tunteen: olen hänelle läsnä näissä lahjoissa. En pääse siitä mihinkään, että tulen aina olemaan hänen lapsensa.
Aikuiselämässä hyväksynnän hakeminen on erilaista. Peilaamisen pinnat löytyvät muualta kuin vanhemmista, mutta eivät ne katoa. Taiteilija suuntautuu tekemisellään kohti muita ihmisiä. Teos etsii aina yleisöään, taiteen kokijaa.
Eikä kokijan paikkaa ole lukittu. Kokija voi avautua uusille ajatuksille ja liikkua uusiin suuntiin kysymällä kysymyksiä.
Myös vanhemmalla on mahdollisuus raottaa ymmärryksen porttia kysymällä – pyytämällä lasta kertomaan tekemisestään, ja välittämällä siitä, mitä lapsi vastaa. On tietenkin vaikeaa olla vapaa odotuksista, olla avoin sille mitä toinen vastaa. Joskus odotuksista osaa vapautua vasta, kun on pettynyt tarpeeksi monta kertaa.
Tuotetut ja koetut pettymykset ovat epäonnistuneita yhteydenottoyrityksiä, jotka voivat viedä lähemmäksi avointa ja hyväksyvää suhdetta. Jos jatkamme etsimistä.
Sähköpostikirjeenvaihto Bita Razavin teoksesta Palautetta vanhemmiltamme
Keskustelijoina kuraattorit Helena Björk ja Jussi Koitela
Helena: Palautetta vanhemmiltamme on lähtenyt henkilökohtaisesta kokemuksesta, mutta näen työn teeman yhteiskunnallisena. Istun tällä hetkellä bussissa Porvooseen. Matka Helsingistä kestää alle tunnin, ja silti huomaan usein siirtyväni täysin erilaiseen arvomaailmaan. Bitan työssäkin liikutaan eri puolilla Suomea erilaisten perheiden luona, joista taiteilijat ovat lähtöisin. Kiinnostaisi kuulla, mitkä asiat sinulle nousevat esiin työstä. Olemme monesti puhuneet esimerkiksi taidekäsityksistä, yhteiskuntaluokista, sosiaalisesta liikkuvuudesta ja taiteen tuomasta statuksesta.
Jussi: Kun katsoin teosta, niin mietin kritiikkiä. Mitä se on? Tässähän taiteilija ei saa kritiikkiä ns. neutraalilta kriitikolta tai vertaiselta, vaan eri tavalla lähellä olevalta taholta eli vanhemmiltaan. Tämä jotenkin konkretisoi hienosti siirtymän kritiikistä, jonka joku kohdistaa johonkin toiseen, kriittisyyteen jossa tietää olevan itse samalla kritiikin kohteena. Olemme tuottamassa todellisuutta, jota kritisoimme, myös lapsien muodossa.
H: Olen ollut mukana Bitan projektissa tulkkina ja samalla nähnyt taiteilijoiden erilaisia taustoja. Bita on itse keskiluokkaisesta perheestä Teheranissa. Insinöörivanhemmat ovat tukeneet taideharrastuksia, mutta eivät osanneet arvata, että siitä tulisi hänelle ammatti. Viime vuosien teokset ovat olleet heille käsittämättömiä, mutta pikkuhiljaa he ovat alkaneet seurata tyttärensä uraa tarkemmin, kun on tullut selväksi, että kyseessä on määrätietoisuutta ja ponnisteluja vaativa työ. Tero Nauhan isän eräästä kommentista huokui sama asenne: hän kertoi nähneensä Kiasmassa performanssin ystäviensä seurassa. Esitys ei täysin auennut mutta ystävykset arvostivat sitä, että Tero oli tehnyt valtavasti työtä sen eteen.
J: Mietin onko taustalla se, että taiteilijan työ on aina pyritty erottamaan muista ammateista ’vapaampana’ tapana toimia yhteiskunnassa vai onko kyse enemmän siitä, että eri sukupolvien on vaikea erottaa työnmuotojen muutoksia. Lastensa työtä on vaikea tunnistaa enää työksi, koska työn arvo muodostuu nykyisessä globaalissa kapitalismissa niin eri tavalla. Toisaalta konkreettisesta esityksestä voi vielä tunnistaa työn määrän. Ehkä tämä on myös Suomessa sukupolvia vielä yhdistävä asia: Elämää arvostetaan sen mukaan, miten paljon sen tehdään ’työtä’.
H: Niinpä. Tuo on monimutkainen asia, koska kapitalismin logiikasta on tullut niin itsestään selvä asia kaikille. Taiteellista työtäkin tarkastellaan kysynnän ja tarjonnan näkökulmasta, eikä vaikkapa sisällön vaikuttavuuden näkökulmasta. Tämän huomasi useassa keskustelussa taiteilijoiden vanhempien kanssa, jotka kuitenkin ovat seuranneet lastensa työskentelyä vuosien ajan. Luulen myös, että protestanttinen työmoraali vaikuttaa taustalla. Mutta entä luokkatausta? Kodit, joissa kävimme, olivat melko erilaisia keskenään.
J: Luokka on siitä outo käsite, että on helppo sanoa, että tulee vaikkapa työväenluokkaisesta taustasta tai porvarillisesta taustasta, mutta nykyään tuntuu olevan mahdotonta sanoa, että edustaa jotain luokkaa. Edellisen sukupolven on silti helppo nähdä kuuluvan johonkin yhteiskuntaluokkaan, mutta kaikki oman ikäiset tulevat jostain ja olevat liikkeellä johonkin: oman identiteetin pitää olla liikkeessä ja luokan edustaminen on jotain pysähtynyttä. Ehkäpä näissä videoissa toisaalta näkyy, että lapset ovat saaneet jotain symbolista pääomaa, jota vanhemmilla ei on, mutta samalla menettäneet taloudellista pääomaa.
H: Symbolinen pääoma tosiaan vaihtelee. Terveiset täältä erään peruskoulun kuvataideluokasta – täällä näkyy niin konkreettisesti, kuinka paljon lahjakkuutta on kaikkialla. Jotkut nuoret ovat täysin pihalla omista taidoistaan, toiset harrastavat taidetta vapaa-ajallakin. Kuitenkaan ei olla vahvojen yhteiskuntaluokkien Englannissa eikä Bourdieun Ranskassa, vaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Suomessa on vielä erityisen vahva koululaitos. Siinä on minusta jotain kaunista, että peruskoulu mahdollistaa erilaiset unelmat kuin vanhemmilla.
J: Se rooli mikä yhteiskunnissamme, esim. luokalle, kritiikille tai työlle annetaan muuttuu kokoajan ja on vaikea pysyä perässä edes yhden sukupolven sisällä. Suomen sisällä ja Helsingissä tai saatikka sitten Suomen ja Iranin välillä on niin paljon erilaisia todellisuuksia, joissa kritiikki, sosiaalinen luokka tai työnteko ottaa erilaisia rooleja yhteisössä, vaikka päällisin puolin todellisuus on samankaltainen globaalissa maailmassa.